Vanhat villapaidat

Tsunamiavun perille menosta on nyt valmistunut tutkimus. Sen mukaan suuri osa avusta juuttui jakelun pullonkauloihin tai päätyi varastoihin. Suuri osa oli väärää laatua: vaateapua jäi runsaasti jakamatta, koska ihmiset lähettivät vanhoja, nukkvieruja vaatteitaan. Avun saajat tunsivat tulleensa nöyryytetyiksi joutuessaan penkomaan vaatekasoja. Vanhat, virttyneet villapaidat eivät ole sopivia vaatteita trooppiseen meri-ilmastoon.

Apu ei myöskään olut koordinoitua. Ihmisille voitiin esimerkiksi jakaa riisiä, mutta ei astioita sen keittämiseen. Parhaiten apu onnistui, jos paikalliset viranomaiset osallistuivat jakamiseen. He tunsivat alueensa ja sen väen parhaiten ja osasivat ohjata oikeaa apua oikeaan paikkaan. Esimerkiksi Intiassa valtio hoiti tsunamiavun. Siellä 86% uhreista ilmoitti saaneensa oikeanlaatuista apua 48 tunnin sisällä tsuinamista, kun taas Sri Lankassa vain 60% kokee saaneensa apua kahden ensimmäisen viikon aikana.

Sama tilanne uusiutuu jokaisen luonnonmullistuksen aikana. Ruokaa pilaantuu tonneittain, koska se ei kulje teenpäin lentokentiltä; ihmiset hankkiutuvat eroon vanhoista vaatteistaan avunannon varjolla; byrokraatit tekevät parhaansa estääkseen avun saannin; hämärämiehiä sikiää panemaan avustusrahat taskuihinsa (Etelä-Italiassa sattui yli kaksikymmentä vuotta sitten maanjäristys, jonka uhrit asuvat vieläkin teltoissa, vaikka Italian hallitus syyti jälleenrakentamiseen suuren määrän rahaa).

Punaisen Ristin kaltaisia järjestöjä moititaan usein siitä, että vain vähäinen prosentti lahjoitusrahasta päätyy autettaville. Pitäisi muistaa asian toinen puoli: tarvitaan melkoinen organisaatio, jotta saataisiin oikeanlaista apua oikeaan paikkaan oikeaan paikkaan. Pelkkä hyvä tahto ei riitä, pitää myös tietää, mitä tekee. Ei vanhoja villapaitoja, vana riihikuivaa rahaa.