Iranin köyhät

Iranin presidentinvaalit tuottivat yllätyksen maailmalle. Teheranin vanhoillinen pormestari voitti - eikä vaalivilpistä löydy todisteita. Kaikki haastattelut ja gallupit toivat ennen vaaleja tulokseksi, että vaalit voittaa joko maltillinen tai uudistusmielinen ehdokas.

Ongelmalle on helppo ratkaisu. Kansainväliset tarkkailijat ja TV-toimittajat haastattelivat niitä, jotka suostuivat kameran eteen ja osasivat englantia. Tulokseen tuli huima yliedustus opiskelijoita. Slummien ja maaseudun hiljaisia ei huomattu haastatella. Heidän mielipiteillään ei pitänyt olla merkitystä. Omassa hiljaisuudessaan heillä kuitenkin oli mielipide, ja vaalilipussa keino sen ilmaisemiseen.

Maan hiljaisille tärkeää ei ollut satelliittikanavan vapaa ostomahdollisuus, kaupankäyntilänsimaiden kanssa eikä demokratian leviäminen. Heille oli tärkeää raha. Ahmadinejad voi vapaasti naurattaa länsimaita kieltämällä Beckhamin kuvia näyttävät mainokset ja miesten ja naisten yhteiset hissit, mutta hän on myös luvannut kieltää korruption ja jakaa kansalle öljytuloja. Tämä on kieltä, jota köyhät ymmärtävät.

Veikko Vennamo sai aikoinaan veret seisauttavan vaaliliiton. Häntä eivät lopulta kukistaneet monet ja näyttävät mokat, vaan yksi asia: lupaukset eivät toteutuneetkaan. Sama tapahtuu aikanaan Ahmadinejadille. Siihen mennessä hän voi vaikka paketoida yliopistot - köyhät eivät piittaa. Leivän hinta ratkaisee, ja kyläpoliisin saaminen kiikkiin lahjuksista.