Khao Lak sydämissämme

Järkyttävät onnettomuudet, kuten tsunami tai vaikka WTC-tornien sortuminen, ovat kiihdyttäviä, jännittäviä ja pelottavia. Niistä revitään otsikoita ja kuvia - Internetissä kävi tsunamin jälkeen kova kilpailu siitä, kuka löytäisi pahimat kuvat ja jakaisi ne verkkoon. Yksittäiset haastattelut joutuivat samaan julkisuuteen. Tahtomattaankin tavalliset uutisten seuraajat kokivat ne elokuvadraamana, ja muuttuivat huomaamattaan onnettomuustirkistelijöiksi: kuka itkee parhaat kyyneleet? Tässä kuva puhelinpylväästä, jossa riippumalla Niinistö pelastui! Katsokaa, tämä hotelli oli täynnä ruumiita! Näettekö, tässä paikalliset statistit sytyttävät rannalle kynttilöitä sopivana kevennyksenä draaman kiihkeämpien osin välissä. Mikää ei tuntunut todelliselta.

Tsunamin jälkeiset kuvat muoviin käärityistä ruumiista vertautuivat vaikkapa keskitysleirikuviin. Hirvittävää, mutta lähinnä historiankirjoihin kuuluvaa.

Nyt vainajat alkavat saapua joukkoomme hiljaa, arkisesti, suomalaiseen elämänmenoon kuuluvalla tavalla. Sanomalehtien kuolinilmoituksissa. "Menehtyi tsunamissa 26.12.2005."
"Kuollut 26.12.2005 Khao Lak, Thaimaa."

Kaivaten
muistoa kunnioittaen
rakastaen
äiti, isä
puoliso, lapset
sisaret
omaiset ja ystävät

Muistolause:

Tälle rannikolle minut kotiutettiin ja
irrotettiin siitä pitkälle matkalle.
(Viljo Kajava)

Ja nyt suru ja kuolema ovat hiljaisia ja arvokkaita. Ne koskevat ihmisiä ympärillämme. Suru kohdistuu ihmisiin, jotka ovat jättäneet jättäneet lähimpänsä yksin, jotka ovat jättäneet jälkeensä loppuelämän kokoisen aukon. Suru on ihmisten, joiden elämässä on korjaamaton tyhjä kohta. Kuolleet eivät enää ole statisteja etäisessä draamassa. Kuolleet elävät keskuudessamme, vaikka ovat kuolleita. Kuolleet elävät.